maanantai 21. marraskuuta 2011

Koiratyttö since 1994

Tältä näytti meidän aamu 20.11; pakkasta pyöristettynä -10 astetta :-) Harmi että tytöillä on juoksut, niistä ei paljon iloa vetolenkeillä ole kun kuseksiminen ja haistelu kiinnostaa enemmän mitä itse vetäminen.





Hieman tarkoitus lörpötellä siitä, miten minusta tuli tällainen koiraharrastaja, mistä kipinä lähti ja miten kotoa löytyy jo kolme siperianpiskiä. Idea lähti Mastin Susannalta ja tuli itsellekkin sellainen fiilis, että tästä aiheesta olisi mukava kirjoitella. Kuviakin on skannattu koneelle tätä postausta varten.

Kotonahan meillä ei ole ollut muita eläimiä ennen Ginin & Wiiman tuloa. Allergia on ollut aina painava syy siihen, että eläimillä ei ole asiaa sisätiloihin. Kuitenkin äitini lapsuuskodissa on ollut aina kotieläimiä kanoista hevosiin ja ensikosketukset nelijalkaisiin onkin lähtöisin aina yhtä rakkaasta mummolasta. Aluksi luulin olleeni hevosihmisiä kuten kaikki muut ikäiseni tytöt, mutta lopulta löysin itseni aina ennemmin koirien kuin hevosten seurasta. Hevosista olen tosin innostunut yhä enemmän näin vanhimmiten ja niiden kanssa olen alkanut opettelemaan ratsastusta sekä yleistä huolenpitoa, ikäänkuin harrastuksen kannalta. Mummolassa on aina ollut hevosia ja mummolan hevoset ovat jääneet niiksi harvoiksi joilla on tullut ratsastettua.



Siskollani on myös ollut koiria niin kauan kuin jaksan muistaa ja sieltä ovat lähtöisin perusoppini koirien kanssa toimimisesta.

Kati, pikku-Jossu ja Taisto rottweiler vuonna -95

Mummolan Peppi joka on edelleen virkeä mummeli

Koiranäyttelyissä olin kiertänyt jo ihan pikkupenskana, olisinko 3-4 vuotiaana käynyt ensimmäisen kerran.
5 vuoden ikäisenä karkasin aina koiranulkoiluttajien matkaan ja kysymykset olivat aina samat: mikä on koirasi nimi, onko se tyttö vai poika, minkä ikäinen se on ja saako sitä silittää. Kotona tuli usein tupenrapinat kun lähdin vieraiden matkaan puhumaan mukavia ja silittelemään ties mitä piskejä...

oisko jotaki vuotta 2001 tai 2002?

Alakouluikäisenä olin melkoinen lukutoukka, ja luin kymmeniä erilaisia koirakirjoja, myös 400 sivuiset rotukirjat tuli luettua kannesta kanteen. Koiranhankintaoppaita, pennutuskirjoja, harrastuskirjoja ja koko kirjaston skaala oli käyty läpi. Melkoinen teoriatietopaketti oli siis pohjalla ja ehkä olin vähän turhankin kirjaimellinen teoreetikko, että yritin soveltaa kaikkia samoja oppeja kaikkiin koiriin. Naapurissa piti käydä päivittäin hoitamassa pystykorvan pentuja, omaksikin olisin niin kovasti halunnut naskalihampaisen punaturkin.  Isän entisen vaimon luonakin asui kaksi nöffiä jota tuli hoidettua niin kauan kunnes Lindan ja Leevin oli aika siirtyä sateenkaarisilloille ikuiseen elämään.


Rakas Leevi nöffi 1993-2004

Siinä 8 vuoden tietämillä aloin olla sen verran iso, että pystyin ulkoiluttamaan siskoni kennelin kantanarttua- dreeveriä nimeltä Ruska (Juholan Ruska 2000-2011). Joskus kävin jopa kaksi kertaa päivässä hoitamassa sitä kuin omaa koiraani. Siskollani oli jo tuolloin rottweilereita ja rakkain tuntemani rotkunarttu Nessa (Fold Face's Vanessa Doll 1999-2010) tuli kerran otettua kysymättä lenkille matkaan. Suuntasimme serkkuni kanssa joulunavajaisiin enkä tiennyt ollenkaan Nessan vihaavan joulupukkeja. Siskoni oli tullut sillä aikaa kotiin ja kysynyt mieheltään missä Nessa on: "Jospa ne tytöt otti sen matkaan".
Nessa ilmeisesti kuitenkin tajusi olevansa lapsen käsissä eikä joulupukkivihastaan huolimatta yrittänytkään lähteä lapasesta. Tästä asiasta sain kuulla vasta siskollani, joka hikoili kauhusta mitä kaikkea olisi voinut sattua. Siispä loppu hyvin kaikki hyvin :-)

Juholan Ruska

Fold Face's Vanessa Doll "Nessa"

10 vuotiaana sain tavallaan ensimmäisen koirani dreeverinarttu Fiksun (Juholan Viksu s. 2004). Pentu ostettiin minua varten, minun koulutettavakseni, mutta asui kuitenkin siskollani, koska vanhempani eivät edelleenkään suostuneet ottamaan koiraa talouteemme. Tilanne ei itsessään minua haitannut, kun matkaa siskollekin oli vajaa puoli kilometriä.
Fiksu oli pentuna jo melko pehmeä, ehkä arkakin. Kuitenkin kovin perso herkuille ja sain opetettua tokon perusliikkeitäkin, sekä pidin oikein koulutuspäiväkirjaa edistyksestämme ;)
Fiksun kanssa myös kävin ensimmäistä kertaa itse kehässä, pentuluokassa Nivalan KV-näyttelyssä joskus 2005 vuoden kesällä. Esiintyminen oli mitä oli ja molempia jännitti hirveästi, mutta KP ja ROP-pentu kuitenkin napsahti ja tuo kaunis päivä onkin tämän tytön mieleen jäänyt ikuisesti. Olihan se ihanaa viedä isille ja äitille näytille ensimmäiset ruusukkeet ja pokaali. Kävimme kerran myös virallisessa luokassa Teerijärvellä josta tulokseksi tuli H, pehmeän luonteen takia.
Jossain vaiheessa alkoi käydä myös niin, että Fiksu alkoi saada hampaasta toisilta koirilta, karkaili kotoa ja härnäsi muita koiria. Minulla tuli 12 veenä paha ikä vastaan ja koirat väistyivät hetkeksi kavereiden tieltä.
Paras ratkaisu siinä vaiheessa oli kaikkien kannalta antaa Fiksu pois yhden ihmisen kotiin mettäkaveriksi ja näin päätyi meidän yhteinen taipaleemme. En ollut vielä tuolloin kypsä koiranomistajaksi.





Fiksun kuvat © Riitta Jalasto

Pahimpien teinivuosien jälkeen alkoi totaalinen koiranäyttelyissä kiertäminen sekä itseni kehittäminen koirankäsittelijänä. Lukemattomia sertejä, cacibeja ja muita ruusukkeita on tullut viimevuosien aikana hankittua koiranomistajille jotka eivät kehän nauhojen sisäpuolella viihdy. Sain arvostetuilta ulkomuototuomareilta erittäin positiivista kommenttia esittämisestäni ja kehityin kovasti muutaman vuoden sisällä. Tutustuin kuin liukuhihnalta uusiin rotuihin.

Köykän Hasu

Aloin taas todenteolla haaveilla omasta koirasta, mutta nyt mietin tosissani itselleni sopivampaa rotua. Samoihin aikoihin siskoni otti ensimmäisen siperianhuskinsa ja erehdyin kokeilemaan sitä pulkan edessä. Laji kiinnosti kovasti, mutta rotuna husky ei heti sytyttänyt. Pian kuitenkin huomasin sen sopivuuden meidän kaltaiseen talouteemme, jossa sisäkoira ei ollut mahdollinen. Niimpä aloin kerätä tietoa ympäri nettiä ja kiinnostus kasvoi kasvamistaan. Kuin ihmeen kaupalla vanhempien suhtautuminen ei sitten ollutkaan ollenkaan torjuva. Tilaisuus siunautui 2008 syksyllä kun Nancy tuli vahingossa tiineeksi kovin nuorella iällä. Joulukuun 8. 2008 syntyi maailmaan 7 pientä siperialaista lasta. Olin synnytyksen jälkeen jo melkein päättänyt että ainut mustavalkoinen narttu tulisi olemaan ensimmäinen koiramme. Pentujen kasvaessa kuitenkin tultiin siihen tulokseen, että otetaan samantien kaksi, laumaeläjiä kun ovat. Huvittavinta oli, että minä vastustin kahden pennun ottoa pisimpään....Päätöstämme en ole katunut päivääkään :-)


Ginin ja Wiiman myötä tuli kiinnostus myös kuvausta kohtaan ja kamera on yhtä vanha mitä tyttösetkin. Onhan tuolla käyttöäkin ollut.
Mitä Derbiin tulee, niin hän tuli ns. pitkäaikaishaaveena jolloin toivoin saavani koiran myös ulkomailta sopivasta yhdistelmästä. Myös toivottavasti tulevaa jalostusta ajatellen. Kesäkuun alussa 2011 valloittava pojankloppi astui pihamaallemme kuin Euroopan omistaja. 



Kaikki kolme omanlaisiansa persoonia, yhtä ihania ja kamalia kaikki. Tällä poppoolla on toivottavasti valoisa tulevaisuus reen edessä ja miksei muutenkin :-) Toivottavasti oma elämäni jatkuu koirien parissa hautaan saakka,  nämä nelijalkaiset pitävät minut pystyssä elämän vuoristoradoissa päivästä toiseen. Olisihan se melkoinen aukko sydämessä jos nämä piskit eivät olisi värittämässä arkeani...


7 kommenttia:

  1. <3 mullaki pitäsi tehä tämmönen... ihana kirjotus!!

    VastaaPoista
  2. Tää oli tosi mielenkiintonen juttu! :) Erityisen piristävää on lukea näitä tarinoita, joissa se allergia ei oo täydellinen este koiraharrastukselle, vaikka varmasti sitä vaikeuttaakin.

    VastaaPoista
  3. ihanasti kirjoitettu ja hyviä kuvia! (:

    VastaaPoista
  4. Kiitoksia kaikille :-) Tätä oli mukava rustata ja tällaisia on myös mukava lukea!

    VastaaPoista
  5. Minäki tykkäsin. Kiinnostava ja muutenki kivasti toteutettu kuvien kanssa.

    VastaaPoista
  6. Vau, tämä piti ahmia suurella mielenkiinnolla viimeseen pisteeseen saakka. Todella vetävästi kirjoitettu, oli mukava lukea!

    VastaaPoista