torstai 28. helmikuuta 2013

Blogivierailu: Mirella & Kuro

Heipsunkeipsun! Mirella ja Kuro täällä moi!
Sain suuren kunnian Johannalta osallistua blogin päivitykseen - tai sitten hän vain halusi nakittaa kirjoitusurakkaansa minulle, jotta pääsee itse helpommalla.. Ei siinä, hän saa kyllä täysin sympatiani, nimittäin tekstiä tulee ja paljon- oli niin tapahtumarikas viikonloppu ja jo perjantai yksistäänkin!
Taisi nyt Johanna valita väärän ihmisen tekemään kirjoitusta, kun minulla on hieman paha tapa alkaa tarinoimaan oikein kunnolla kunhan vauhtiin pääsen. Ei se auta kuin aloittaa kaikki ihan alusta; Torstai-ilta oli mennyt rattoisasti näyttelyhäkin korjaamiseen, jonka verkon Kuro oli ammattimaisesti kuin mattoveitsellä ratkonut auki. Perjantaiaamu koitti lyhyehköjen yöunien jälkeen ja huomasin, että eihän minulla ole edes kahvia! Sain juuri ja juuri raavittua purkin pohjalta viimeiset kahvinpurujen rippeet. Melkoisen laihat aamukahvit oli, mutta kahvit kumminkin.

Aamujumien ja -toimien jälkeen pakkasin kaikki loput tarvikkeet mukaani ja suunnistin kohti parkkipaikkaa. Siellä sain huomata, ettei auton ovi aukea. Avain ei liikkunut lukossa mihinkään suuntaan. Mietin hetken verran, että hyvinhän tämäkin homma alkaa, mutta en vielä lannistunut. Onneksi sain toiselta puolelta oven auki ja kömmin sisälle aukaisemaan kuskin puoleisen. Tässä vaiheessa saan olla syvästi kiitollinen, että autossani on keskuslukitus! Edellisessä karvalakkimallissa tätä hienoutta ei ollut: ovien jäädyttyä ja ovet väkisin auki revittyä ne eivät pysyneet enää kiinni.

Anyway, matka meni nopeasti ja leppoistasti. Pölähdettyäni Johannan pihaan ja tervehdykset huudeltuamme, ilmoittaa hän, että nyt lähdetään rekiajelulle! Yllätyin täysin ja ilmeeni oli varmaan ihan mielenkiintoisen pöllämystynyt. Tuumasta toimeen; reki esille ja koirat valjaisiin. Pakko myöntää, että ensimmäinen kertani reen kyydissä pelotti hieman! Ei sillä, ettenkö olisi Johannaan luottanut (varsinkin sen potkuripölähdyskuvan nähtyäni...).



Lisää vetokuvia http://nikonisti.kuvat.fi/kuvat/Own+dogs/Sledding/

Mukavasti alkoi matka ja heti Kuro huomasi mitä pitäisi tehdä. Hieman koomisen näköistä kenguruloikkaa poika kylläkin veti aluksi. Onneksi oli Wiima-täti ja Gini-äiti vähän pitämässä poikaa ruodussa pysähdysvaiheissa, olisi ollut Kurolla niin kova hinku jatkaa heti matkaa.









Tässä vielä kuvasarja kuinka kaikki ei aina mene ihan niinkuin pitäisi:









Puolessa välissä vetomatkaa Kuro väsähti ja otin penskan syliin reen kyytiin (nauroin kyllä makeasti sitä mielikuvaa, mikä ihmisille tulee kun näkevät, että reessä istuu yksi vetokoirista). Pian Kuro sai uutta puhtia ja halusi jatkaa vetämistä. Pääsin tämän jälkeen itse kokeilemaan ensimmäistä kertaa valjakonohjaamista ja koukutuin heti! Aivan mieletöntä touhua! Hetki tämän episodin jälkeen Iines-neiti päätti pistää jarrut pohjaan, eikä suostunut liikumaan mihinkään. Siispä Johanna hyppäsi rekeen Iineksen kanssa ja minä sankarillisesti ohjasin meidät turvallisesti takaisin - eikä menty edes ojaan! Mitä nyt hieman ennen pihaan kääntymistä tuli hanki yhtäkkiä liian lähelle...

Päätimme lähteä Johannan kanssa vielä juoksuttamaan erikseen Kuron ja Derbin, kun Derbi joutui jättäytymään valjaiden puutteen tähden vetohommista. Kuro oli viime kerrasta niin paljon kasvanut, että ainoastaan Mopopojan valjaat mahtuivat sille päälle. Toimin sokeana kuskina, nimittäin en tiennyt mitään ulkoilumahdollisuuksia Oulaisissa, Johanna opasti. Ja hienosti opastikin! "Käänny tuonne!" ja minä käännyin. Surkeahkon näköinen luminen metsätie, nou hätä, kyllä Volvo sinne vetää! Hiljalleen tie alkoi muuttua yhä enemmän lumiseksi ja hankalakulkuisemmaksi. Jostain kumman syystä meillä ei sitten välähtänyt ennen surkeimman tieosuuden alkua kääntyä takaisin, kun oli vielä mahdollisuus. Suomalaisella sisulla vaan painettiin eteenpäin kohti varmaa harmia. Rystyset valkoisina ja kiljahdusten saattelemana muutaman läheltä piti-tilanteen jälkeen päästiin perille "kääntöpaikalle". Ei edes jääty Volvolla jumiin! Heti pysähdyttyä kyllä tuumasin, että nyt jää Volvo jumiin tässä, mutta siitä välittämättä päästettiin pojat juoksentelemaan.









Kurolla oli toisinaan hieman vaikeuksia syvennyksien kanssa...


Lähdönaika koitti ja arvaatteko mitä, Volvo jäi jumiin! :'D Ei inahtanut mihinkään suuntaan enää. Naurun remakka repesi - ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen Volvolla jäänyt jumiin. Tässä vuosien varrella on oppinut ottamaan asiat huumorilla ja nauramaan itselleenkin, ei ne asiat nimittäin muutu miksikään itkemälläkään. Johanna kilautti kaverille ja olin kyllä heti sitä mieltä, että sinne ei enää kannata yhdenkään auton tulla, tai ollaan kohta kaikki jonossa jumissa siellä. Hetken kuluttua soi Johannan puhelin ja saamme iloisen uutisen uljaalta pelastajaltamme "Auto jäi kiinni." Mitä siinä muuta tehdä kuin nauraa vielä vähän lisää? Otimme koirat ja lähdimme pelastamaan pelastajaamme. Onneksi ei ollut pahasti jumissa ja saimme riskeinä tyttöinä pukattua auton urilleen. Johannalle turvaan päästyämme Johanna huomaa, ettei hän löydä puhelintaan. Soitin hänen kännykkäänsä ja kävimme ulkonakin kuuntelemassa, eikä kuulunut mitään. Haluan tässä vaiheessa huomauttaa, että olin vasta 3 ja ½ tuntia ollut Johannalla kylässä - edessä oli vielä toinen kokonainen päivä! Odottelumme ratoksi päätimme kuvata vielä hieman lisää koiruuksia...


Derbi tänään 2v ♥

Himpula täti
Miss Iines

Gini

Kurpsansaa
Ei ole poika ollenkaan tullut äitiinsä?

Myöhemmin pelastaja saapuu traktorilla meitä noutamaan ja lähdimme Volvoa pelastamaan. Oli jännää olla ensimmäistä kertaa elämässä traktorin kyydissä, mutta Johannan epävarmuus ei auttanut rentoutumaan hytkyvässä kyydissä. Puhelinkin löytyi hangesta, siitä mistä kävimme pelastajamme auton pukkaamassa hangesta. Pienellä vekslaamisella saatiin minunkin Volvo nyittyä hangesta ja hienosti urille päästyä lähdimme itse ajamaan pois. Kyllä maistui kahvit tämänkin episodin jälkeen ja Kuro oli ollut oikein hienosti yksin Johannan huoneessa meitä odottamassa. Katikin oli saapunut paikalle ja kahvikupposten ääressä naurettiin niin kovasti, että varmaan puoli Oulaista sen kuuli!


Kuro rakastui täyttä päätä omaan serkkutyttöönsä Iinekseen ja kävikin tätä useaan otteeseen liehittelemässä häkin ulkopuolella. Joka kerta ulos päästyään penska suunnisti rakkaansa luokse. Vielä illallakin ennen iltaunia pihalla käydessä Kuro vaivihkaa hiipi jälleen Iineksen luo. Ensin piti tarkistaa, että reitti on selvä – kaikki muut koirat nukkuvat. Sitten Iines kömpi kopistaan ulos ja ihastunut pariskunta vienosti heilutteli toisilleen häntiään ja toivotti hyvät yöt. Yöllä vielä Kuro otti nukkuvan Johannan kanssa tuijotuskilpailun, jonka Johanna hävisi ja Kuro meni kopperoonsa nukkumaan ja viimein minäkin nukahdin – levollisin mielin.
Tässäpä oli "tiivistetysti" perjantain kohokohdat. En ole varmaan koko tämän vuoden aikana nauranut niin paljoa, mitä tämän viikonlopun aikana! Oli ihan mielettömän hauskaa ja jäi – uskokaa tai älkää – lämpimät muistot koko reissusta. Oli Kurollakin hauskaa ja hienosti viihtyi isossa laumassa ja löysi heti oman paikkansa. Haluankin siis kiittää Johannaa ja kaikkia muita huikeista hetkistä, otetaanhan taas joskus uudestaan!

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Monitoimikoira Taika

Kuka väittää, ettei mettäkoirista ole harrastuskavereiksi? Taika the karjalankarhukoira näytti kyntensä tänään viiden koiran valjakossa ja hoksasi jutun juonen ensimmäisestä lähdöstä saakka.




Hienoa oli myös, että Taikalla ei ollut tarvetta pyöriä valjaissa eikä muutenkaan kuljailla, verrattaen esimerkiksi johdossa juoksevaan Iinekseen, jonka kanssa tehdään kovasti töitä käyttäytymisen eteen.
Siispä jatkakaamme harjoituksia --->